Kokkapojan nukahdus

Teksti on Leevi Sulkakosken kirjoittamaa ja julkaistu Järviseudun Sanomien Lukijan loolassa ke 6.11.2019. Kirjoitus julkaistaan kirjoittajan luvalla muuttamattomana. Ylläpito on lisännyt mukaan ainoastaan aiheeseen liittyviä kuvia.

Elettiin heinäkuuta kesällä 1956. Sää oli suosinut lauttojen hinausta, ja Välijoki työnsi puuta jokisuulle koko ajan lisää. Olimme olleet työvuorossa samalla miehistöllä jo kaksi vuorokautta yhteen menoon ja jätimme taas lautan Karvosen Viljamin ja Sinikan purettavaksi Kaarenhaaraan.

Kello oli noin kolme aamuyöllä. Otimme tyhjät puomit potkurihinaukseen ja lähdimme palaamaan Nahkaniemelle. Kipparina oli tällä kertaa Arvi Peltoniemi. Arvin poika Erkki yhdessä Emas Matin kanssa oli häntämiehinä ja minä olin kokkapoikana.

Olimme tietenkin väsyneitä joka mies, emmehän olleet nukkuneet vielä lainkaan tämän työvuoron aikana. Emas Matti siirtyi heti lähdettyämme puomien perässä tulevaan veneeseen nukkumaan. Arvi meistä varmaan oli kaikkein väsynein, koska vastuu oli koko ajan hänen niskassaan. Joka ankkurinveto on aina oma lukunsa, ja jos tarkkaavaisuus herpaantuu, saattaa vetoankkurin kanssa tulla vahinko. Niinpä hän huikkasi minulle, että nyt Leevi saat sinä ajaa hinaajan Nahkaniemelle, minä menen kajuuttaan vähän huilaamaan.

Erkki meni hänen mukaansa. Minähän tietenkin otin homman innolla vastaan, vaikka väsynyt olin minäkin. Olihan se jotain, saada vastuulleen koko paatti. Niin hyppäsin määrätietoisesti ruoriin. Ohitimme Kokkokiven ja suuntasin Lipsuntiin, ja sen ohitettuamme otin taas suunnan Kettusaaren ja Ruumissaaren väliseen kapeikkoon. Järvi oli aivan tyyni ja kesäyö tuntui leppoiselta järven selällä ajaessa. Aurinko alkoi nousta Nahkaniemen takaa.

Hinaajan moottori puksutti tasaiseen yksitoikkoiseen tahtiin. Siinä yksin ajaessani haaveilin kaikenlaista mitä väsyneen nuoren pojan mieleen milloinkin juolahti. Vähitellen se Vikströmin ääni alkoi kuulua korvissani heleämmältä, melkein kuin musiikilta. Ihan niin kuin Koskipuiston Pauli olisi soitellut haitaria. Ohitimme ruumissaaren ja piti ottaa suunta Jänissaaren ohi kohti Nahkaniemeä. Siinä vaiheessa tuo Paulin musiikilta kuulostanut moottorin hyrinä oli turruttanut mieleni, ja niin uni sai vallan ruorimiehestä.

Jonkin aikaa hinaaja kulki vielä ihan ilman kommelluksia, mutta sitten yhtäkkiä heräsin hirmuiseen rominaan, ja hinaajan keula pyrki pystyyn. Olin hetken aivan tokkurassa. Missä ollaan? Mitä on tapahtunut? Keulan edessä oli isoja puita ja joku mökki pilkotti niiden takaa. Arvi syöksyi samalla ulos kajuutasta. Sinnehän romina oli varmaan kuulunut vielä hirveämmältä. Mitä Jumaliste nyt on tapahtunut, kysyi hän silmät ympyriäisinä. Enhän minä osannut mitään selittää.

Vähitellen ymmärsin nukahtaneeni. Onneksi olin vaistomaisesti kiskaissut kytkimen vapaalle, kun romina oli alkanut. Nyt tajusin, että olin puskenut hinaajalla Jänissaaren rantakivien yli suoraan maalle. Onneksi mökin omistaja ei ollut paikalla. Tarkastimme tilanteen ja totesimme, että mitään pahempaa ei ollut sattunut.

Matti otti hinausankkurin veneeseen ja souti sen jonkin matkan päähän. Niin kelasimme vinssillä hinaajan takaisin vesille ja lähdimme jatkamaan matkaa. Minä vähän odotin, että mitä tästä nyt tulee, mutta ei Arvi minua ollenkaan torunut. Ymmärsihän hän, että liiallinen väsymys ja yksinajo tuossa tilanteessa olivat haverin syy.

Ei kyllä nukuttanut ketään enää loppumatkan aikana.

Leevi Sulkakoski