Tukkilaiset.com tai tukkilaiset.fi on tukkilaisperinteestä, kilpailuista ja näytöksistä kertova infosivusto. Sivustolta löydät tietoa niin tukkilaisperinteen historiasta kuin nykyisestäkin toiminnasta. Sisällön eteen on tehty paljon töitä ja yritetty saada siitä kattava infopaketti juuri sinulle.

Viimeinen lautta

Teksti on Leevi Sulkakosken kirjoittamaa ja julkaistu Järviseudun Sanomien Lukijan loolassa ke 16.1.2019. Kirjoitus julkaistaan kirjoittajan luvalla muuttamattomana. Ylläpito on lisännyt mukaan ainoastaan aiheeseen liittyviä kuvia.

 

Elettiin kesää 1960. Uiton hännät oli Välijoen osalta saatu valmiiksi. Vietiin viimeinen lautta Kaarenhaaraan. Sitten keräiltiin kesän mittaan lautasta karanneet puut rannoilta, ja niin oli uitto taas kerran Nahkaniemen näkövinkkelistä ohi. Jäljellä oli häntien vieminen Pietarsaareen. Se oli urakkahommaa. Häntäporukassa oli isä-Heino, minä, Emas Matti, Ahon Onni, Jutilan Valde, Favorinin Pentti, Kniivilän Pentti, Karvosen Viljami, Sulkakosken Lauri, Rajalan Ilmari ja Lappisen Mauno. Mauno oli ylioppilas. Hän oli päässyt kesätöihin uittoon ja hänellä oli aina ylioppilaslakki mukana repussa.

Lähtö tapahtui Kaarenhaarasta. Siinä lähellä asui Viljo Joensuu. Hänellä oli suurehko kanala, ja häneltä kävimme ostamassa kananmunia evääksi. Niitä ostettiin kymmenkunta kappaletta mieheen. Saimme Viljolta luvan keittää ne kananmunat jokirannassa heidän pyykkipadassaan. Pata pitikin olla melko suuri, kun munia oli puolentoistasataa kappaletta.

Siitä lähdettiin liikkeelle. Rannat ja sumapaikat pudistettiin. Ensimmäinen etappi oli Anttikoski. Sinne päästyämme syötiin eväsmunia ja taas jatkettiin Moskuankoskeen ja Timonkoskeen. Timosessa nuoriväki harrasti huvinaan koskenlaskua. Nyt heille tuli hätä, kun kaikki pöllit oltiin viemässä pois. Yksi poika tuli pyytämään, että jättäisimme muutaman ison pöllin heille harjoituspölleiksi. Isä Heinon kanssa vedimme muutaman hyvän puun sivuun pois näkyvistä ja poika oli tyytyväinen.

Niin edettiin Sulkakoskeen, Kattilakoskeen ja Juurikoskeen. Se oli paha koski ja vaikea laskea. Me meinattiin panna kisa siitä, kuka laskee kosken, mutta Ryynäri kielsi sen turvallisuussyistä. Vastuuhan oli hänellä. Niin veneet vedettiin maitse ohi kosken. Seuraavana oli Häränsilmä. Se oli paha paikka keräämään sumaa. Sumathan tavallisimmin ruuhkautuvat koskien kivikoihin ja siltojen arkkuihin. Siinä saattoi olla kymmeniä kuutioita puuta ristiin rastiin toisiinsa sotkeutuneina virran painosta.

Suman purkaminen ei ollut lasten leikkiä. Sen lauetessa koko puumassa lähti virran mukana liikkeelle ja joskus joutui juoksemaan irtoavan suman päällä lujaa päästäkseen kuiville. Jos irtoavan suman alle olisi jäänyt, ei siinä hengenlähtö olisi ollut kaukana. Ahon onni oli riski mies ja kokeneena uittomiehenä hän tiesi, mitkä puut olivat suman lukkona. Hänellä oli tapana iskeä keksi lujasti lukkopuuhun ja sitten raaka veto jota hän säesti sanomalla ”perhana nyt katotaan kuka on resitentti”.

Näin edettiin Ränkkysillalle ja Salonkylään, jossa oli ensimmäinen voimalaitos. Se piti kiertää maitse, mutta Kniivilän Pentti, hurjapää, laski veneellään pitkin uittoränniä padon alapuolelle. Siinä oli vauhtia, mutta Penttihän oli taitava niin tukilla kuin veneenkin kanssa.

Tänne saakka olimme isä-Heinon ja Laurin kanssa käyneet työssä kotoa päin. Samoin muutkin Evijärven miehet. Nyt alkoi kuitenkin matkaa kertyä jo niin paljon, että piti löytää kortteeripaikka yöpymistä varten. Salonkylässä vielä pärjäsi melko hyvin suomenkielellä, eikä yösijan löytyminen ja eväiden hankinta tuottanut vaikeuksia. Saattoipa joissakin taloissa tarjoutua mahdollisuus panna jokivarressa oleva saunakin lämpimäksi. Uittomiesten vuosittainen kulku kylän läpi oli aina jokapäiväisestä rutiinista poikkeava tapahtuma, ja samalla se oli merkki siitä, että kesä alkaa auttamattomasti kääntyä kohti syksyä.

Leevi Sulkakoski